Seuran historia | Helsingin Luistelijat

Seuran historia

Yli sata vuotta suomalaista luisteluhistoriaa

Helsingin Luistelijat on elänyt syvästi suomalaisen luistelun huippuhetket mutta myöskin aallonpohjat. Suurimmat huippuhetkensä seura on toistaiseksi viettänyt pikaluistelun ja Claes Thunbergin tuomien olympiamitalien ansiosta viime vuosisadan alussa. Pikaluistelu on sittemmin vaihtunut taitoluisteluun, ja viime vuosikymmenet Helsingin Luistelijat on ollut Suomen suurin ja kilpailuissa parhaiten menestynyt taitoluisteluseura. Alkuaikojen trendikkään luisteluinnostuksen ja tämänhetkisen kilpailumenestyksen väliin mahtuu monta vuosikymmentä, myös niitä, jolloin seura pidettiin hengissä vain juuri ja juuri. Aina löytyi kuitenkin niitä, jotka jaksoivat uskoa lajin tulevaisuuteen ja niitä, jotka sinnikkäällä työllä etsivät uutta ja kehittivät luistelua määrätietoisesti sekä harrastuksena että kilpaurheiluna eteenpäin.

Vuosisadan alun kaupunkilaisten trendiharrastus

Helsingin Luistelijat ry perustettiin samana päivänä Suomen Luisteluliiton kanssa eli 26. tammikuuta 1908. Suomalainen identiteetti oli vahvassa käymistilassa, ja maan suomenkieliset kansalaiset halusivat kiihkeästi perustaa oman luisteluseuran, ja sille oman luistinradan.

Seuramme nimi oli alun perin Helsingin Suomalainen Luistinseura ja seuran luistinrata, Suomalainen Luistinrata, tehtiin ulkoradaksi Kaisaniemeen meren lahdelle. Vuonna 1918 seuran nimi muutettiin Helsingin Luistelijoiksi ja se pääsi Suomen Luisteluliiton jäseneksi.

1920-luku

Suomalainen Luistinrata oli 1920-luvulla ajan tavan mukaisesti kovasti korea. Radan keskellä komeili kahvilapaviljonki ja sen edessä oli kirjavilla valopylväillä ja naruilla erotettu kaunoluistelualue.

Kahvilan toisessa kerroksessa oli orkesterisyvennys, jossa puhallinorkesterit soittivat vanhaa tanssimusiikkia.

Luistinradalla helsinkiläiset viettivät vapaa-aikaansa, siellä tanssittiin ja iloiteltiin, sekä luistimin että ilmankin.

Suomalaisen Luistinradan pikaluistelurata oli ajoittain jopa maailman suurin - 500 metriä.

Vuosikymmenen mestareita olivat Ilma Nieminen neljällä Suomen mestaruudellaan sekä isä ja tytär Edvard ja Hilkka Linna pariluistelussa (kuva alla).

1920-luku olikin seurallemme yhtä juhlaa Claes Thunbergin ansiosta.Thunberg oli aikansa suomalainen urheilijasankari: hän saavutti pitkällä urallaan peräti viisi olympiavoittoa, viisi maailmanmestaruutta sekä neljä Euroopan mestaruutta!

HL sai lisää mainetta ja kunniaa pikaluistelussa vielä myöhemminkin Antero Ojalan yltämällä olympiapronssille ja Verné Leschen voittamalla maailmanmestaruuden.

1930-luku

Vuonna 1932 siirryttiin meriradalta maapohjalle, Kaisaniemen kentälle.

Pukusuojan hinaaminen rannalle oli vuosikokouspöytäkirjojen mukaan hankala operaatio ja kahvilapaviljongista jouduttiin luopumaan kokonaan: se uitettiin ponttoonien varassa Kulosaaren sillan pieleen ja annettiin uimarien käyttöön.

1940-luku

Sotavuosinakin luisteltiin - pommitusten välillä 1940-luvullakin luisteltiin ahkerasti Kaisaniemen kentällä. Pieniä myönnytyksiä jouduttiin kuitenkin sodan vuoksi tekemään: iltaisin ei voitu harjoitella pimennyksen takia ja joskus oli vaikeuksia pitää kenttää hyvässä luistelukunnossa kalustopulan takia. Kenttä ja sen rakennukset kärsivät myöskin pommituksista. Suurempi myönnytys taisi kuitenkin olla se, että kiekkoilijat jouduttiin ottamaan HL:n kentälle. Kaukalo tehtiin poikittain kaunoluistelualueen eteen. Jääkiekkoliiton kanssa tehtiin sopimus kiekkokaukalon hoitamisesta, vaikka HL:n radan kunnostajat hieman harmittelivat, että kaukalo haittaa kunnossapitoa. Siellä minne aurausauto ei mahtunut, lapiointi tehtiin käsin. Muita työkaluja olivat höylät ja kumiteräiset kolat.

Sota-aika oli kuitenkin aktiivista aikaa sekä kilpailutoiminnassa että näytöksien järjestämisessä. HL:n luistelijat olivat myöskin kysyttyjä näytösluistelijoita ja kiersivät Suomea ristiin rastiin esittelemässä taitojaan erilaisissa tilaisuuksissa. Palkkioiksi saatiin pula-ajan arvokkaita hyödykkeitä; voita, jauhoja, sianlihaa, nahkaa kenkiin ja jopa oravannahkoja!

40-luku oli Linnan sisarusten aikaa. Riitta Linna ja Kirsti Linna vuorottelivat Suomen mestareina. Kirsti oli kaksinkertainen junioreiden ja viisinkertainen senioreiden mestari.

Kuten kuvasta näkyy, Kirstin hypyissä oli ainakin korkeutta riittämiin!

1950-luku

Sekä pika- että taitoluisteluharrastus oli vilkasta tämän viimeisen vuosikymmenen ajan jolloin HL:llä oli vielä käytössä oma luistinrata. Yleisöluistelu väheni, mutta rusettiluistelu oli nyt muotia.

Kansainvälistymisen aikaa kun elettiin, myös HL:n taitoluistelijat etsivät entistä enemmän kansainvälisiä vaikutteita. Harjoitusmatkoja tehtiin varsinkin taitoluistelun mekkaan, Lontooseen. Oppia haettiin muiden muassa Jacques Gerschweilerin tunneilta. Myös valmennusmetodeja kehitettiin. Koska kurssimaiset opetustilaisuudet eivät tuntuneet riittävän tehokkailta kilpaluistelijoita ajatellen, kehitettiin luokkamuotoinen luistelukoulu. Keväisin pidettiin karsinnat kouluun pyrkiville, ja vain lahjakkaan tuntuisia 7-8 -vuotiaita otettiin oppilaiksi. Opettajina olivat seuran omat kilpaluistelijat. Oppilaat harjoittelivat joka päivä, jäätä riitti ja se oli tummaa antaen hyvät mahdollisuudet kuvioiden oppimiseen.

Tulossaalis viimeiseltä Kaisaniemen vuosikymmeneltä oli runsas. HL olikin maan johtava taitoluisteluseura. HL:stä lähdettiin jopa maailmalle luistelemaan, kun Mikko Virtanen päätyi showluistelijaksi ja kiersi maapalloa 20 vuotta kansainvälisen jääshown tähtiluistelijana. 50-luvulta kannattaa mainita myöskin rahojenkeruunäytökset jäähallin saamiseksi Helsinkiin, näytökset koti- ja ulkomailla, Pohjoismaiden mestaruuskisojen järjestäminen yleislakon aikana 1956; sekä maailman huippuluistelijoiden saaminen HL:n näytöksiin vuonna 1954 ja juuri valmistuneella tekojäästadionilla pidettyyn 50-vuotisjuhlaan vuonna 1958.

Taantuman vuosikymmenet

60-luku oli monellakin tapaa muutosten vuosikymmen. Jo heti sen alussa menetettiin oma Kaisaniemen kenttä. Helsingin liikuntavirasto ei enää tukenut yksityisratoja ja seura joutui vaikeuksiin. Historiallinen seuratiedote kertoi asiasta näin: "Kuten muistamme, päätti seuramme syyskokous 8.11.1960 vakavan harkinnan jälkeen luopua oman luistinradan ylläpidosta Kaisaniemessä. Tähän historialliseen ratkaisuun päättyi - ainakin toistaiseksi - Suomalaisen Luistinradan 52 vuotta kestänyt kunniakas taival. Vilpitön ja kunnioittava kiitos kaikille niille HL:n entisille toimihenkilöille, jotka uhrautuvasti ja vaivojaan säästämättä ovat uurastaneet seuran ja sen oman radan hyväksi. Se työ ei ole suinkaan jäävä unohduksiin, sillä ilman sitä ei Suomen koko luistelu-urheilu olisi kohonnut nykyiselle tasolleen."

HL:n toiminta siirtyi Eläintarhan kentälle, mutta luistelijoista tuntui, että oma kotipiha oli kadonnut. Osa keskikaupungin nuorison harrastuksista hävisi pois kuin sulavien jäiden vesi Kaisaniemen kentän hiekkaan. Samalla katosi pala talvista kulttuuria kaupungin elämästä.
HL:n aktiivinen toiminta jäällä hiipui. Kilpailumenestys ei ollut edellisten vuosikymmenten luokkaa mutta HL oli kuitenkin aktiivinen vastaperustetun Taitoluisteluliiton toiminnassa. Helsinkiin saatiin jäähalli, mutta taistelu jääajoista oli jo tuolloin kovaa. Siinä taistelussa HL menestyi kehnosti. Aika ei ollut otollinen taitoluistelulle eikä HL:lle.

Kun seuratoiminta 60-luvun lopulla oli jo lähes näivettymässä, hylättiin Eläintarha ja Meilahden kentästä tehtiin uusi kotikenttä. Samoihin aikoihin Riitta Linna käynnisti toiminnan uudella innolla ja uuden polven ensimmäiset kilpailut järjestettiin talvella 1970.

70-luvun alkupuoli luisteltiin vielä ulkojäillä ja oltiin täysin säiden armoilla. Vuosikymmenen puoliväli toi kuitenkin mukanaan sen mitä lajin kehittyminen ja kansainvälisen kilpailumenestyksen tavoittelu edellytti: siirryttiin sisäjäille. Pirkkolan jäähalli valmistui 1974 ja siitä muodostui HL:lle kotihalli. Helsingin jäähallissakin päästiin harjoittelemaan kerran viikossa. HL:n luistelijat menestyivät mainiosti kilpaluistelun B-sarjoissa. Toiminta oli iloisenoloista nuorten joukkojen opiskelua taitoluistelun yhä vaikeammissa liikkeissä. Uutta olivat kesäleirit ja niiden myötä harjoittelu myös kesällä. Tämän mahdollisti Forssaan valmistunut kuplahalli.

Uusi nousu kohti kansallista huippua alkaa

80-lukua leimasi lisääntyvä kilpailu- ja kurssitoiminta. Jääaikojen puute kuitenkin aiheutti sen, että HL:n luistelijat menestyivät vain B-sarjoissa ja lahjakkaimmat luistelijat siirtyivät muihin seuroihin saadakseen lisää harjoitusaikaa.

Vuosikymmenen lopulla tapahtui kuitenkin merkittävä käänne kohti uusia päämääriä. Silloin päävalmentajana aloitti Tarja Sipilä ja käynnisti monipuolisen ja selkeästi tavoitteellisen valmennustyön. Tarja loi uudenlaisen pyramidirakenteisen valmennusjärjestelmän jonka pohjana on vahva luistelukoulu- ja esialokastoiminta. Periaate on että hyvin suosittu luistelukoulumme antaa mahdollisuuden perustaitojen hankintaan ja laajamittaiseen harrastustoimintaan, mutta samalla lahjakkaille ja innokkaille nuorille haluttiin tarjota parhaat mahdollisuudet ja olosuhteet kehittyä eteenpäin sitä mukaa kuin taidot karttuvat - aina maailman kirkkaimpaan kärkeen asti. Kilpailutoiminta tulikin selkeästi toiminnan rungoksi tämän kauden aikana. Valmennuksen uusia tuulia olivat myös oheisharjoittelun runsaus ja monipuolisuus sekä koreografiaharjoittelu.

Kovaa kasvua ja kehitystä, sekä menestystä

90-luku oli HL:lle jatkuvan kasvun ja määrätietoisen kehityksen aikaa. Yhdessä uudistuneen, Irja Simolan luotsaaman johtokunnan kanssa Tarja Sipilä asetti seuralle haasteellisen tavoitteen: saada seuran luistelijoita uudestaan kansalliselle huipulle. Määrätietoinen toiminta kantoikin nopeasti hedelmää. Helsingin Luistelijat vakiinnutti uudestaan asemansa Suomen suurimpana ja kilpailumenestyksellä mitattuna parhaana taitoluisteluseurana. Seura kasvoi vahvaksi paitsi yksinluistelussa, myös uudessa joukkuelajissa, muodostelmaluistelussa. Toiminnan laajetessa Helsingin Luistelijat palkkasi ensimmäisenä seurana Suomessa täysipäiväisen toiminnanjohtajan hoitamaan seuran asioita. Myös valmennustoiminta muuttui ammattimaisemmaksi ja seuran palkkalistoille otettiin kuusi kuukausipalkkaista valmentajaa.

90-luvun uutena lajina muodostelmaluistelu saavutti nopeasti valtaisan suosion. Helsingin Luistelijat on ollut hyvin vahvasti kehittämässä tätä vauhdikasta ja näyttävää lajia. Päävalmentajamme Anu Jääskeläisen innostuneen ja uraauurtavan valmennustyön ansiosta HL:n joukkueet Marigold IceUnity ja Musketeers ovatkin saavuttaneet paitsi kansallisen, myös kaikkein kirkkaimman kansainvälisen huipun. Muodostelmaluistelu moninkertaisti samalla taitoluistelun harrastajamäärät ja toi uusia lajivaihtoehtoja toimintaan sekä harrastus- että kilpailumielessä. Muodostelmaluistelu tarjoaa myöskin jatkuvuutta: sen parissa pystyy jatkamaan niin kauan kuin pysyy luistimilla - vaikkapa aikuisryhmämme Creme De Ments riveissä.

Lähteet:

Helsingin Luistelijat r.y. 1908-1993, kirjoittanut Riitta Linna
Irja Simolan haastattelu Taitoluistelu-lehdessä 4/97, kirjoittanut Anna-Liisa Hämäläinen